”On vallattu todellisuutta ja menetetty unia.”

”Jos on alku-unien toteutumista, että ihminen voi lentää ja kulkea kalojen matkassa, tunkeutua vuorijättiläisen ruumiin alitse, lähettää viestejä nopeudella, joka oli vain jumalille mahdollinen, nähdä kaukaista ja näkymätöntä ja kuulla sen ääntä, kuulla vainajien puhuvan, vaipuvan ihmeitätekevään terveysuneen, elävin silmin nähdä, miltä itse on näyttävä kaksikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, värisevinä öinä tietää tuhat asiaa maailman yltä ja alta, joita kukaan ei ole ennen tiennyt, jos valo ja lämpö, voima, nautinto ja mukavuus ovat ihmiskunnan alku-unia – niin nykypäivien tutkimus ei ole vain tiedettä, se on taikaa, sydämen ja pään voimat äärimmilleen kohottavaa seremoniaa, jonka edessä Jumala avaa viitastansa poimun toisensa jälkeen, se on uskontoa, jonka dogmatiikan lävitse tunkeutuu, sitä kannattaen, matematiikan kova ja rohkea, liikkuva, veitsenviileä ja -terävä logiikka.

Toisaalta ei voi kiistää, että sellaiset, jotka eivät olleet matemaatikkoja katsoivat kaikkien näiden alku-unien yhtäkkiä toteutuneen aivan toisella tavalla kuin alun perin oli kuviteltu. Münchhausenin postitorvi oli kauniimpi kuin tehdastekoinen äänisäilyke, seitsemän peninkulman saapas kauniimpi autoa, kääpiökuningas Laurinin valtakunta kauniimpi rautatietunnelia, mandragoran taikajuuri kauniimpi sähkötettyä kuvaa. Ja syödä äitinsä sydäntä ja oppia ymmärtämään lintujen kieltä, se oli kauniimpi asia kuin eläinpsykologinen tutkimus linnunäänen ilmaisuliikkeistä. On vallattu todellisuutta ja menetetty unia. Enää ei maata puun alla kurkistaen taivaalle isovarpaan ja sen naapurin välistä, vaan tehdään töitä. Eikä saa kulkea nälissään ja haaveissaan, jos haluaa olla tehokas, täytyy syödä pihviä ja panna tuulemaan. On aivan kuin entisaikojen tehoton ihmiskunta olisi nukahtanut muurahaiskekoon ja uudella olisi herätessään ollut muurahaisia veressä niin  että se on siitä pitäen joutunut aivan hillittömästi huitomaan voimatta silti puistaa yltään animaalisen ahkeruuden viheliäistä kutkaa.”

Robert Musil, Mies vailla ominaisuuksia.

Mitä sähköinen oppikirja tarkoittaa?

Ensimmäiseksi huomaa, miten fontteja lukuun ottamatta ollaan esteettisesti jossain 2000-luvun alussa: laatikoita, liukuvärejä ja hierarkkisia sivuja. Tämä on ensikosketukseni sähköiseen oppikirjaan. Onneksi estetiikkaan tottuu nopeasti.

Pääasia on kuitenkin se, mitä kirja tekee lukijalleen tai mitä lukija voi sillä tehdä. Sähköisiä oppikirjoja on kahdenlaisia: toiset ovat suoria kopioita paperikirjoista, toiset taas on tehty suoraan sähköiselle alustalle ja sen ehdoilla.

Oikeastaan jokainen paperikirja on nykyään saanut alkunsa taitto-ohjelmassa, joten paperikirjan suora ”sähköistäminen” tuskin maksaa kustantajalle kovin paljon. Tuloksena on näin kuitenkin suoraan sanottuna turha ostos, joka häviää paperiselle kaksoisveljelleen lähes kaikilla osa-alueilla. Sitä ei useinkaan voi muokata tai töhriä, ja sen selailu on kömpelöä.

Kirjallisuudenkin piti mullistua hypertekstien myötä. Kun tekstiin tuli sähköisiä linkkejä, sen piti vapautua ja vapauttaa lukijansa. Pelkkä väline sai tekstin näyttämään jännittävämmältä. Mitään räjäyttävää, mitään suurta hypertekstiromaania, ei kuitenkaan koskaan kirjoitettu. Ja jos olisikin kirjoitettu, linkkien varassa navigoitava teos olisi toiminut lähes samalla tavalla myös paperilla. Neuromaanikin on paperinen koodeksikirja, mutta se on dynaamisempi kuin monet tuon ajan kokeelliset sähköiset romaanit.

Shelley Jackson, Patchwork Girl (1995)
Shelley Jackson, Patchwork Girl (1995)

Toinen tapa tehdä sähköinen oppikirja on aloittaa alusta. Parhaassa tapauksessa välineen ominaisuuksia hyödynnetään niin, että kirjan käyttäminen tietokoneella tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Muokattavuus on yksi näistä ominaisuuksista. Painettujen kirjoitusmerkkien pysyvyys on nimittäin suurin yksittäinen painetun kirjan rajoite.  Mitä järkeä olisi staattisessa ja vanhentuneessa sähkökirjassa? Kaiken voi siis halutessaan tehdä itse paremmin – jos alusta siihen taipuu. Oppikirja määrittää entistä vähemmän sitä, miten opetus etenee, mikä on hyvä asia. Liian usein oppikirjat ovat käytännössä opetussuunnitelmia.

Muutos lienee kuitenkin tällä hetkellä suurempi kustannusalan kuin pedagogiikan kannalta. Koulu muuttuu todella hitaasti. Jos 80-vuotias ihminen menee tänään asioimaan pankkiin ja kouluun, kummassa hän osaa todennäköisemmin toimia oikein? Luulisin, että koulussa. Luokat, pulpettirivit, opettajat ja oppilaat ovat yhä tutun näköisissä muodostelmissa. Miksi lukiolaisetkaan eivät vielä saa istua aikuisten ihmisten tuoleissa? Montako oppijaa ryhmässä voi olla ennen kuin se on liian iso? Miten tärkeää on pystyä tekemään töitä erilaisissa ryhmissä? Nämä kysymykset ovat paljon tärkeämpiä kuin oppimateriaalin jakelutapa.

Huonojen tuntien pitäminen on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, vaikka luokassa olisi uutta rautaa ja softaa ja niihin liittyvää välineuskoa. (Ja tässä puhuu nyt ihminen, joka on aina ollut kiinnostunut tietotekniikasta, pelailee mielellään pelejä ja opiskelee vapaa-ajallaan huvikseen JavaScriptiä.) Käytännössä kaikilla on koulussa muutenkin älypuhelin, joten esimerkiksi tiedonhakutehtävät ovat olleet helppoja toteuttaa, vaikka luokka ei ole näyttänyt laniluolalta. Tehtävätyyppejä ei ole tullut valtavasti lisää, ja uuden välineistön hyödyntäminen on pitkälti opettajan vastuulla.

Sähköistä oppikirjaa käyttävän kannattaakin miettiä, mikä oikeastaan muuttuu uusien välineiden myötä. En haluaisi opettaa luokassa, jossa ei ole liitutaulua, koska se on monessa tilanteessa ylivertainen väline, varsinkin jos pitää piirtämisestä. Piirtoheitintäkin voi yhä käyttää tarkoituksenmukaisesti ja luovasti. Verkkoyhteydet ja sähkökirjat mahdollistavat esimerkiksi uusia tapoja jakaa tuotoksia ja tehdä yhteistyötä. Moni asia muuttuu helpommaksi, ja  kopiokone syytää vähemmän paperia. Välineet ovat kuitenkin vain välineitä, eivät ajatuksia tai tunteita. Oppiminen tapahtuu edelleen oppijan mielessä ja kehossa ja ihmisten välillä. ”Sähköinen” ei vielä itsessään tarkoita mitään merkitysten tai toiminnallisuuden kannalta.

Ehkä ”oppikirjasta” puhumisen voisi lopettaa, kun ei viitata koodeksikirjaan. Puhutaan mieluummin vaikka kurssin sivustosta. Kirja-ajattelu ohjaa meitä liikaa siihen suuntaan, että oppimateriaalin kuuluu olla yksisuuntaista viestintää. Parhaassa tapauksessa opettaja ja kustantaja menettävät oppimateriaalinsa hallinnan ja opiskelijat valtaavat sen omalla sisällöllään ja ajattelullaan.

Neuromaanin kartta, versio 1.0

Tähän karttaan on merkitty Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin lukujen väliset linkit. Suosittelen PDF-tiedoston tulostamista A3-kokoisena.

neuromaanin_kartta_1.0

PDF: neuromaanin_kartta_1.0, 97 kt.

Lukujen väliset nuolet kuvaavat linkkejä ja niiden viittaussuuntaa. Katkoviivat kuvaavat suuntaa antavasti sellaisia linkkejä, jotka ovat pelkkiä linkillä ilmaistuja viittauksia aiemmin luettuihin lukuihin tai mielijohteen tapaisia linkkejä mielivaltaisilta tuntuviin lukuihin. Tällaisessa kytkennässä tapahtuu siis jonkinasteinen non sequitur ja aporia: linkitetty luku ei tunnu jatkavan tekstiä mielekkäällä tavalla, vaan syntyy tunne ”väärästä” linkityksestä. Punaisella ympyröidyt luvut kuvaavat suuntaa antavasti lukijan kohtaamia aporioita. Tavallisesti tällaisessa luvussa yksi lukemisen reitti päättyy. Nämä semanttiset merkinnät ovat tietysti tulkinnanvaraisia, ja muiden lukijoiden kokemukset voivat poiketa omistani.

Luvuista 70 ja 149 johtaa toisiin lukuihin niin paljon linkkejä, että olen sijoittanut osan niistä selkeyden vuoksi muun linkkirakenteen ulkopuolelle. Päärakenteen ulkopuolelle harmaaseen laatikkoon on sijoitettu viiden luvun umpio, johon ei ole linkkejä muualta romaanista.

Kartassa ei ole kuvattu Nuoressa Voimassa 5/2012 ilmestyneitä ”spekulatiivisia lisälehtiä”, jotka muodostavat alaluvun 23.4. Tähän alalukuun on linkki luvusta 21, joka siis ei ilman lisälehtiä johda mihinkään. Lisäsivuilta puolestaan on linkki lukuun 107.

Neuromaanin ensipainoksessa, jonka perusteella tämä kartta on laadittu, on painovirhe: luvusta 199 pitäisi johtaa linkki lukuun 20, ei lukuun 85. Mutta Neuromaanin estetiikka sallii myös painovirheen lukemisen ”oikeaksi” ”virheeksi”.

Tapoja, joilla en hiihdä

Seison suksieni yläpuolella. Jalkani eivät yllä suksiin vaikka kipristelen varpaitani ja olen luonnostani pitkänlainen. Käteni eivät yllä sauvoihin. Luulen tavoittavani sauvan lenkin kinttaallani, mutta osunkin vain ilmaan, sillä lenkki on täynnä ilmaa. Tuuli tarttuu suksiin, ja ne alkavat liukua eteenpäin. Ne parantavat alamäessä vauhtiaan ja viilettävät näkymättömiin. Huomaan, että myös sauvat ovat kadonneet.

Parannan vauhtiani alamäkeen ja olen kyyryssä ja sukkulamainen. Olen ydinohjus. Lasken, miten moni ystäväni höyrystyy.

Nostan molemmat sauvat eteeni ilmaan. Olen voittamaton.

Sivakoin sillan alta ja osun virtauskohtaan. Tässä on sula, mutta ohuen riitteen päälle on satanut juuri lunta. Minun on kylmä, ja sitten minun on lämmin.

Olen törmätä hirsiseinään, mutta lävistän sen puolittain. Takapuoleni ja toinen jalkani jäävät tuvan ulkopuolelle, ja kasvoni irvistelevät sidetarvekaapin yläpuolella. Yllätyksekseni tupa on lämmin: joku on yöpynyt siinä.

Levitän käteni purjeiksi, eikä minun tarvitse hiihtää omin voimin. Näin kuluu päiviä.

Huomaan olevani ns. perässähiihtäjä. Se sopii.

Löydän jäykistyneitä kaloja. Syön.

Tämä mäki ei milloinkaan lopu. Olen nähnyt täällä ulkomaalaisia, mutta ne loppuvat aikanaan.

Siteet paukahtavat irti ja syöksyn jyrkänteeltä kuin räsynukke. Ainahan lumisateet tekevät ”tepposia”, mutta se kuuluu talveen.

Ja minä olen voideltu voimalla, joka ”nostattaa” ja ”vapauttaa”. Ja joka väittää, että minä en ole hiihtänyt, on vikapää Gehennan tuleen.

Ehdotus rehelliseksi suomalaiseksi ergodiseksi tekstiksi

Image

Lapissa on satoja autiotupia, joissa retkeilijä voi levähtää tai yöpyä. Ihminen tulee tuvalle, katselee, onko muita yöpyjiä, tervehtii. Punkat jaetaan. Isketään uskomattoman luontevaa small talkia: mistä ollaan tulossa, minne ollaan menossa ja missä on kalapaikkoja. Ollaan yhdessä ja yksin keskellä metsää. Joku on ottanut mukaan matkaradion, josta kuuluu vain suhinaa. Suurmiehet ovat aina hakeutuneet ”poikien kanssa” erämaahan, vaikkapa joku kirkkoisä Augustinus, vähän ”mietiskelemään”, eikä siinä ole mitään homoeroottista.

Autiotuvan vieraskirja on nuhjuinen vihko, johon hangataan merkkejä jollain lähistölle eksyneellä kynänpätkällä. Jälleen kerrotaan, millainen sää on ollut, mistä ollaan tulossa, minne matka jatkuu, onko saatu saalista. Yksi vihko voi kestää vuosia. Vihkot muodostavat hypertekstuaalisia verkostoja, esim. Kivaloilla: ”Huomenna hiihdetään Koivuselälle.” Koivuselällä: ”Kaunis ilma, pyörähdettiin Niittytuvalla. Nyt Martimojärvelle pilkkimään.”

Tällainen verkosto olisi otollinen alusta työstää – ja lukea – suurromaania, etenkin kun suomalaisessa proosassa on niin vahva hiihtomatkoja tilastoiva juonne. Paras aika toteutukselle olisi talvella, sillä jäätyneet vesistöt ja metsäsukset muodostavat kiinnostavan deleuzeläisen sileän pinnan, samaan tapaan kuin ydinsukellusvene. Lumesta tulee myös kirjoitusalusta, johon suksilla piirretyt jäljet ovat eräänlaista aseemista kirjoitusta.